|
IsäsuhdeMinä istun koulun käytävällä puukko kädessäni ja odotan sopivaa tilaisuutta käyttää sitä väärin. Minä odotan lisää huomiota ja sitten minä hyökkään. Minä isken veitsen syvimpään haavaan ja väännän sitä niin kauan, että varmasti sattuu. Oletetusti kukaan ei tee mitään. Ne vaan seisoo ja tuijottaa, kun minä suoritan raakaa verilöylyä. Niitä alkaa kerääntyä ympärilleni. Kaikkien kasvoilla on samanlainen, hölmistynyt ilme. Ihmettelevät varmaan mitä minä tällä puukolla meinaan. Onko sillä jokin syvällisempikin tarkoitus. Kyllä, juuri syvällinen tarkoitus sillä on. Aiheuttaa syvällä lihassa tuskaa! Minä tahdon satuttaa! Opettajiakin kerääntyy, mutta kukaan ei tee mitään. Ovat varmaan tottuneet näkemään minut puukko kädessä. Luultavasti ne ajattelevat taas minun vain pelleilevän tai sitten ne eivät vain uskalla kysyä mitään. Ne ajattelevat, etten minäkään uskalla puukolla mitään tehdä. Mutta minä uskallan! Minä uskallan mitä vain, jos vain tahdon. Jossain vaiheessa minua alkaa väristää ja kylmä hiipii niskaa alas selälle ja selältä se leviää koko keholle. Minun huuleni alkavat sinertää ja sormeni kangistua. Kaikkien ilme muuttuu hämmästyneistä kummastuneiksi. Loppupeleissä näillä termeillä ei ole mitään eroa, mutta tämä kaikki on vasta alussa. Minulla ei ole vielä tunnetta hyökätä. En koe saaneeni tarpeeksi huomiota. Minä tahdon kaikki koolle. Koko koulun! Kello osoittaa puoli yksi, kun kylmä on ehtinyt kangistaa minut jo lähes tunnottomaksi. Kukaan ei ole liikahtanutkaan paikaltaan. Aivan kuin ketään ei pelottaisi. Ei pitäisikään! Täällä ollaan vain selvittelemässä patoutuneita tunteita – minun ja muiden. Minun kauttani he saattavat löytää tiettyjä yhtymäkohtia elämäänsä, oivaltaa jotain suurta ja nähdä asiat uudessa valossa. Kaikki hyväksikäytetyt kokevat oikeudekseen kostaa samalla mitalla ja raiskatut tytöt uskaltavat hakea apua. Anorektikot menevät marketin karkkiosaston kautta kotiin katsomaan televisiota ja seksuaalivähemmistöt tarttuvat vihdoin toisiaan kädestä julkisesti. Puoli kahdelta ensihetkestä on kulunut aikaa puolitoista tuntia. Kukaan ei liiku. Syy tähän löytyy edellisestä. Kaikilla on jotain purettavaa. Kaikilla on suruja ja murheita, kyyneleiset silmät katsovat minua anoen, mutta minun ilmeeni ei värähdäkään. En tahdo kuluttaa energiaa vääränlaiseen patoutumien purkamiseen. Minä odotan h-hetkeä. Se on kohta tässä. Vihdoin sinun tuntisi loppuu. Olet viimeinen luokasta tulija. Pysähdyt oven suussa kun huomaat käytävän täyttyneen kyynelehtivistä oppilaista. Kysyt, mitä on tapahtunut. Onko joku kuollut. Kukaan ei vastaa. He tietävät, ettei asia kuulu heille. Minä nousen hitaasti seinän tukipilaria vasten seisomaan ja katson sinuun. Jostain syystä sinä et tahdo tulla luokseni, vaikka pyydät. Taidat muistaa mitä eilen tapahtui. Minä en kuitenkaan luovuta ja sinä tiedät sen. Tietoisena tulevasta kohdistat katseesi vielä kerran minuun ja kuiskaat sitten hiljaa: "Minä tapoin sinun isäsi." Tämä on kuvaus tietynlaisesta isäsuhteestani, jonka varjo- ja pelkopuolia koitan tuoda esille vaikeasti ymmärrettävässä pienoisnovellissani. (Kirjoitus ei kuvaa oikeaa halua tappaa. Se on vertauskuva) |
|