|
JuhlatunnelmaaKolisevankosken kunta valmistautui satavuotisjuhlaansa. Kaikki paikat oli siivottu ja kunnostettu kunnanjohtajan käskystä. Uusia kukkaistutuksia ja pensaita oli laitettu kunnan keskustaan keskeisille paikoille. Keskuspuiston penkit oli maalattu ja katukivetykset kunnostettu. Myöskin keskustan kiinteistojen omistajia oli kehoitettu laittamaan julkisivunsa edustuskuntoon. Juhlapuheen keskusaukiolla pitäisi Herman Rantaräme, eläkkeellä oleva opettaja ja paikallisen Lion`s Clubin kunniapuheenjohtaja. Hän oli jo 86 vuotias suoraryhtinen, kookas, arvokkaan oloinen vanhankansan herrasmies, reservin kapteeni. Herman Rantaräme oli tunnettu kuivasta huumorittomuudestaan, joten häntä ivattiin takapäin ja hänestä oli tullut paikkakunnalla ehtymätön vitsienlähde. Hänen aviopuolisonsa Alice Smith-Rantaräme oli olemukseltaan arvokas. Hänkin oli ylittänyt arvokkaan kahdeksankymmenen vuoden rajan. Iästään huolimatta hänestä näkyi vielä nuoruudenajan ylväs, henkevä kauneus. Alice oli diplomaattisukua ja oli avioiduttuaan halunnut säilyttää isänsä amerikkalaisen sukunimen miehensä nimen rinnalla. Siitäkin huolimatta, että nimet eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Ja se aiheutti kuntalaisten keskuudessa kaikellaisia hauskoja keskusteluja. Alicekaan ei ollut humoristi, joten hän täydensi miehensä kuivaa suhtautumista elämään. Alice oli ollut opettaja samassa koulussa kuin miehensä. Heidän kuusikymmentä vuotta kestänyt avioliittonsa oli lapseton. Se lienee syynä että heillä oli vihamielinen suhtautuminen lapsiin. Senvuoksi, vaikka he olivat olleet jo kauan pois opetustoiminnasta he olivat koululaisten kiusankohteena. Heidän maineensa vihattuina opettajina siirtyi oppilaiden keskuudessa sukupolvesta toiseen. Mutta nyt he valmistautuivat suureen juhlaan, jossa heillä oli tärkeä rooli. Heidän vuoden 1936 mallia oleva musta Citroen oli pesty, vahattu, imuroitu ja hajustettu. Citroenilla ajettiin vain kesäisin ja silloinkin kirkkoon sunnuntaisin ja tärkeimpiin juhlatilaisuuksiin. Ajonopeus oli korkeintaan neljäkymmentä kilometriä tunnissa. Citroenin Hermanni Rantaräme oli perinyt isältään everstiluutnantti Axel Rantarämeeltä. Huomenna he ajaisivat juhlapaikalle arvokkaasti kuntalaisten ihailevien ja kunnioittavien katseiden seuraamina. Koistisen kaksoispojat Masa ja Mike sekä Roivaksen Api, olivat myös suunnitelleet tulevaa juhlaa huolellisesti. Koistisen autotallissa oli askarreltu ahkerasti kolme päivää. Ei olisi uskonut että kolmetoistavuotiaat pojat pystyvät tekemään niin hienon kyltin. Se oli kovalevyä. Metrin pituinen ja kolmekymmentä senttimetriä korkea. Valkoiseksi maalattu. Siihen tehdyt mustat kirjaimet olivat taidokkaasti ja huolitellusti tekstattu. Ja niin pitääkin pitäisihän niiden näkyä ja herättää huomiota ja ennen kaikkea tuoda iloa. Lisäksi he olivat keränneet kymmenen isohkoa säilyke purkkia. Ne pojat olivat maalanneet airosolimaalilla punaisiksi. Jokaisen purkin reunaan oli tehty reikä johon oli kiinnitetty oranssin värinen naru. Näillä askartelunsa tuotoksilla pojat olivat päättäneen varustaa emeritus pariskunnan auton. Ja sen kuinka he saisivat sen tehtyä oli ratkaistu huolellisen suunittelun tuloksena. Juhlapäivän aamu oli aurinkoinen toukokuun lauantai. Herman Rantaräme ajoi Citroeninsa tallista ulos. Kiersi auton ympäri ja hänellä oli kädessään valkoinen liina. Sillä pyyhkäisi olemassa olevan tai oletetun pölyhiukkasen auton vahatulta pinnalta. Myökin tuulilasi sai saman käsittelyn. Ja niin vihdoinkin päästiin matkaan. Hiukan ennen kunnan keskustaa kun tien kummallakin puolella oli sankka orapihlajaaita, oli tiellä jonkin kyläläisen peräkärrystä pudonnut pitkä pölli. Oli pakko pysähtyä ja siirtää pölli pois. Kyllä ovat huolimattomia, Rantaräme ajatteli närkästyneenä. Silloin paikalle pyöräili noin kolmetoista vuotias poika joka kaatoi pyöränsä ojaan. '"Opettaja, voin auttaa Teitä", poika sanoi ja otti pöllin toisesta päästä kiinni. Niin he yhdessä saivat siirrettyä painavan puun ojaan. "Kiitos, oli erittäin huomaavaista että autoit." Rantaräme sanoi ja oli yllättynyt pojan avuliaisuudesta. Yleensä pojanviikarit tekivät hänelle vain kiusaa. "Eipä kestä. Hyvää päivän jatkoa Teille," poika sanoi. Puunsiirto operaatio oli kerännyt kaiken huomion että he eivät huomanneet mitä heidän autonsa takana tapahtui. Auton puskuriin kiinnitettiin rautalanka jossa oli sidottuna kymmenen narua ja takaikkunan yläpuolelle kiinnitettiin leveällä ilmastointiteipillä kyltti. Masa ja Mike livahtivat nopeasti orapihlaja-aidassa olevasta raosta pois näkyvistä ja Api oli lähtenyt polkemaan keskuspuistoa kohti pyörällään. "Löytyy niistä vielä kohteliaitakin poikia. Varmaankin jonkin johtajan poika. Työläisten pennut eivät olisi tuolaisia. Ties vaikka olisivat tuonkin puun tuohon raahanneet," Alice Smith- Rantaräme sanoi kääntäen autoradiota suuremmalleen. Sieltä tuli klassista musiikkia. Kunnan keskustan kadut olivat tupaten täynnä kansaa. Kaunis sää ja juhla olivat vetäneet ihmiset paikanpäälle kuulemaan kunnajohtajajien, maakuntaneuvoksen ja Lion`s Klubin kunniapuheenjohtajan juhlapuheita. Lisäksi, koska juuri oli syntynyt kunta liitos naapurikunnan Mutalahden kanssa, oli paikalla myöskin naapurikuntalaisia. Kunnan silmäätekevät saapuivat paikalle kuka kävellen ja jotkut kauempana asuvat autollaan. Niin myöskin Herman Rantaräme vaimonsa kanssa arvokkaasti vanhalla kiiltä vällä Citroenillaan. "Hermanni on saanut renikoita ja ruusukkeita kaulukseensa mutta Sitikka on vuosikymmenet pysynyt alikessuna," joku paikallinen humoristi veisteli kuuluvalla äänellä. Hän tarkoitti Citroenin tunnusta auton maskissa, jotka ovat kaksi v-kirjainta ylösalaisin. Hänen sanansa saivat aikaan naurun rähäkän. Lisää naurua oli luvassa kun opettaja pariskunta kaarsi arvokkaasti keskuspuiston aukiolle, ajaen aukion ympäri. Kuten heillä oli aina ollut tapana. Heidän tulonsa aiheutti raivoisan huutomyrskyn ja vihellykset. Auton takana kolisivat säilykepurkit ja takaikkunan päällä oli kyltti " Just marriet". Hermanni Rantaräme oli sodassa menettänyt osan kuuloaististaan joten hän ei kuullut peltipurk- kien räminää ei myöskään ihmisten meteliä. Alice rouva ei kiinittänyt meluun suurempaa huomiota, oletti sen kuuluvan juhlallisen päivän rituaaleihin. "Herman rakas, aja vielä yksi kierros juhlan kunniaksi. Ihmiset ovat niin iloisia tänään," Alice rouva kehoitti miestään, ja Herman Rantaräme teki kuten käskettiin. Ja meteli ja vihellykset sen kuin lisääntyivät. "Mikäs siellä nyt niin hauskaa on," kysyi Mutalahden kunnanjohtaja Kolisevankosken kunnanjohtajalta ihmeissään kovasta hälystä. "Meidän koulun entinen opettaja ajelee siellä vanhalla autollaan. Mitä siinä auton perässä lukee. En näe tänne saakka. Jotain asiallista mikäli Rantarämettä tunnen." "Just marriet näkyy lukevan taitaa olla saksaa en ymmärrä kieliä, mutta saksaa ymmärrän jonkin verran." "Se tarkoittaa että "Vasta naineet" korjasi maakuntaneuvos." Huumorimiehiä tuo vanha opettaja. Sopii hyvin päivän teemaan. Kuntaliitokseen." "Erittäin hyvin ja kuntalaiset tuntuvat myöskin ymmärtävän," Kolisevankosken kunnanisä myönsi tyytyväisenä. Kirkon kellon lyötyä puolenpäivän merkiksi kaksitoista kertaa, Palokuntalaisten vaskisoitinorkesteri soitti Maammelaulun ja sen jälkeen Kolisevankosken hymnin. Tunnelma oli herkkä ja mieliä liikuttava. Useat pyyhkivät kyyneliä silmistään. Kolisevankosken kunnanjohtaja piti pienen puheen jossa hän mainitsi kuntaliitoksesta ja siinä yhteydessä sanoi että kuntaliitos oli Rantarämettä lainatakseni verrattavissa avio- liittoon menosta. "Mitä sinä olet mennyt puhumaan. Et ole minulle puhunut siitä," Alice Smith-Rantaräme kumartui miehensä puoleen. "En muista puhuneeni tuollaista tai ehkä Lions Clubin kokouksessa saatoin mainita." "Voisit omassa puheessasi lisätä tuon naimisiin menon kuulostaa hyvältä ja ajankohtaiselta. Paikallislehden toimittajakin on paikalla. Saisit nimesi lehteen." Mutalahdenkunnan johtaja piti myöskin pienen puheen jossa ylisti kuntaliitosta ja sen tuomia etuja kuntalaisille. Samalla kertoi naimakaupan onnistuneen ja että tällaiset uusioperheet ovatkin muotia nykyisin vaikkakin harvinaista että lapsia on siunaantunut näin paljon. Tarkoitti kuntien asukkaita. Vihdoin tuli Rantarämeen vuoro pitää puhe. Siinä hän vanhana upseerina ja kaukopartiopäällikkönä jälleen kerran mainitsi kuinka ihanaa on elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Lopuksi hän kertoi että vaikka kunta menetti sodassa sankarina kaatuneita poikiaan kohtuuttoman paljon, tämä kuntien välinen avioliitto oli siunaus ja lahja joka osittain korvasi nämä menetykset. Rantarämeen puhe sai raikuvat ablodit ja "Hyvä ope" huudot. Kuntalaisten keskuudessa oli huomattu autoon kiinnitetyt purkit ja kyltti ja ne olivat saaneet jutun liikkeelle että ei Hermanni ole sittenkään aivan huumorintajuton, kun tuollaisen keksi. Kun juhlallisuudet olivat julkiselta osuudeltaan vihdoinkin loppuneet, parempi väki siirtyi kunnatalolle jatkoille. "Mistä Te keksitte tuon "Just marriet" idean. Se oli tosi hyvä," kysyi Kolisevankosken kunnanjohtaja Herman Rantarämeeltä. Rantaräme ei tiennyt autolleen tehdystä kepposesta mitään, joten hän ei osannut vastata kysymykseen, vaan oletti että kysymys koski hänen omaa avioliittoaan joka ei ollut aivan ajan kohtainen. "Alicen ideahan se alun perin oli. Sitten minä hyväksyin sen. Ja yhdessähän se tehtiin". Illalla kymmenen uutisten loppukevennyksenä oli maininta eräiden keskisuomalaisten kuntien kuntaliitoksesta ja näytettiin kaunista autovanhusta joka oli kuntien maskottina. |
|