Runo omasta elämästä
Mä haluaisin pois, pois tästä elämästä.
Suru on vallannut minut kukkaansa,
kukaan ei välitä mitä tapahtuu.
Kaikki katsoo vain ympärille. Mutta olen
ihminen joka ymmärtää mitä suru on.
Se on ihmisen pahin vihollinen. Minusta tuntuu
ettei minua oteta vakavasti. Joten
olen surullinen. En pysty koskaan
olee iloinen. En koskaan. Mut kukaan
ei välitä. Kaikki katsoo et olen
erittäin iloinen vaikka nauran olen
vain surullinen. Pinnan alla olen hevonen
jata ei huomioida tarpeeksi ja jota ei oteta
huomioon. Sitten kun joku nousee hevosen selkään ja
luulee ettei hevonen jaksa tehdä mitään
mutta sitten se ihminen huomaa jo
olevansa lentänyt hevosen selästä
ja istuu maassa katsomassa kun
hevonen lähtee paikalta mahdollisimman
nopeasti pois. Ihminen on ihan samanlainen
jos ei saa huomioo.
yleensä ihminen lähtee juoksemaan
karkuun kun taas toisessa elämässä
hevonen juoksee ihmistä karkuun
ja sen kurjaa elämää. Eläimet ovat
viisaita eikä kukaan usko jos joku
yrittää saada ihmisen huomion.
Minä ymmärrän eläimiä mutta en
ihmistä sitä omituista lajia jota
olen pelännyt pienestä asti.
runo on pitkä