Sinun pilkan kohde

Kotona odotin jotain mitä en ikinä voinut uskoa kuvittelevani. Vanhempani riitelivät usein ja suurimmassa osassa minua halveksuttiin ja jouduin pilan kohteeksi. Se sattui. Minulla ei ollut enää tarkoitusta. Halusin vain pois. Kun koulusta tulin kotiin oli taas sellainen päivä jona toivoin, että vanhempani eivät riitelisi. Se ei kuitenkaan toteutunut. Pääsin tuskin ovesta sisään, kun kuulin heidän haukkuvan minua. Vihasin elämääni, mutta en halunnut kenenkään saavan tietää siitä. En edes pakosti itsenikään, joten en aina ollut kovinkaan järjissäni. Kuitenkin. Koulussa kaikki huomasivat, että minulla ei kaikki ole hyvin. Minua kehotettiin menemään terveydenhoitajalle. En kuitenkaan mennyt. Se olisi ollut vain turhaa. En tiedä kannattaisiko minun ylipäätänsä puhua kellekään. Puhuisin vain ohi suuni. Opettajat ja oppilaat kuitenkin huomasivat masennukseni, joten minulla ei ollut mahdollisuutta. Menin käymään seuraavana päivänä terkkarilla. Tämä kyseli minulta kaikkea tyhmää, johon en osannut vastata, mutta lopuksi hän käski minua määrittelemään oloani. Se ei onnistunut, koska en halunnut huolestuttaa ketään. Joten sanoin voivani hyvin ja lähdin. Olin liian uuvuksissa ja masentunut mennäkseni tunnille, joten menin juoksemaan itseni puhki urheilukentälle. Minua ei kiinnostanut pätkääkään, kuinka kauan olin juossut, mutta minun oli pakko lopettaa. Hengitykseni rupesi rahisemaan enkä edes huomannut sitä, jalkani eivät halunneet toimia, mutta se ei minua kiinnostanut. Ajattelin vain, että minun on taas kohdattava vanhempani. Pelkäsin joutuvani taas pilkattavaksi. Menin kuitenkin kotiin ja ihme kyllä vanhempani eivät olleet kotona. Onnex. Menin omaan huoneeseeni ja jäin vain odottamaan. Vanhempani tulivat kotiin umpi kännissä ja rupesivat huutamaan minulle ja haukkuivat tapansa mukaan vaikka mikskä. Olin loppu vaiheessa purskahtamassa jo itkuun, mutta onnistuin säilyttämään malttini ja kuuntelin sitää paskaa mitä he minulle sanoivat. Sen jälkeen menin taas omaan huoneeseeni ja taaskaan en syönyt mitään. En vain uskalla. He pilkkaisivat minua siitäkin. Vanhempani eivät vaan koskaan ymmärrä, mitä tuntuu tulla haukutuksi ja totella mukisematta. Heillä on helppoa. Minä teen kaikki työt ja he vain katsovat vierestä. Olen monta kertaa halunnut antaa heille opetuksen, mutta en uskalla. Menin nukkumaan vatsa kurnien, mutta en välittänyt siitä. Itkin itseni tapani mukaan uneen. Nukuin huonosti. Näin kai jotain painajaista, mutta kun heräsin aamulla en muistanut siitä mitään ja menin vessaan peilin ääreen. Silmäni olivat punaiset ja turvoksissa. Kiva! Olin itkenyt yöllä. Söin vain leipäpalan ja mandariinin ja lähdin kouluun. Koulun alkuun oli vielä tunti. Koululla odotin sen alkamista. Tunnit menivät ohi, mutta äikän tunnilla opettaja kysyi minulta vointiani ja minä purskahdin itkuun ja juoksin suoraan terkkarin luo. Halusin jutella, mutta terkkarin oven edessä rupesin epäröimään. Se vain lisäisi vettä vanhempieni myllyyn. Vihaan heitä. VIHAAN! Terkkari näki minut ja tuli avaamaan oven. Silloin se oli menoa. Hyvä, että kerkesin edes istuutua, kun jo kerroin hänelle itkien kaiken miten vanhemmat pitävät minua pilkkanaan. Terkkari oli kauhuissaan, kun lopetin ja hän jo rupesi ihmettelemään miten kestän ylipäätänsä tätä. Ihmettelin sitä itsekin. Terkkari teki kuitenkin jotain. Hän ei voinut jäädä vain katsomaan mitä tapahtuu. Hän ilmoitti sosiaalitoimistoon ja sitä kautta vanhempani saivat tietää. He eivät puhuneet minulle enää mitään. Minut sijoitettiin sijaiskotiin ja olin siellä onnellinen niin kauan kunnes vanhempani rupesivat laittamaan uhakuskirjeitä minulle. Heidät kuitenkin pidätettiin uhkauksien takia. En kuitenkaan kestänyt elämää pitemmän päälle. En pysynyt enää kasassa. Välillä minua vietiin pakkohoitoon ja välillä sain vain varoituksen. Se ei kiinnostanut enää. Yhtenä yönä sijaiskodissani, avasin ikkunan luikahdin ulos ja menin lähimmälle sillalle. Seisoin sillan kaiteella ja joku taisi hälyttää poliisit. Poliisit yrittivät kaikkia keinoja saada minut pois sillalta ja onnistuivatkin tosin eivät sillein miten olisivat halunneet. Tipuin sillalta. Ajattelin vain ennen kuin tömähdin maahan miten huoletonta elämä silloin tuntui. Ja lopulta iski pimeys. En näähnyt enkä kuullut mitään ja tunsin miten elämä karkasi minusta. En taistellut vastaan annoin itseni vaipua tajuttomaksi ja siitä todennäköiseen kuolemaan. En tiedä miten pystyin kirjoittamaan tämän, koska olinhan kuollut. Mutta tarinani julkaistiin lehdessä seuraavana aamuna. En ollut näkemässä sitä, mutta olisin ollut ylpeä itsestäni.

Teuvo