Pelkkää pimeää

Istun taas pimeässä. Kaikki on niin mustaa joka puolella. Joku tulee luokseni. Tunnistan äänen tyttärelleni kuuluvaksi. "Hei, mitenkäs täällä jaksetaan?" Tyttäreni kysyy jostain pimeydestä omalla, ylitsepursuavalla positiivisuudellaan. "Ihan hyvin" Kuulen itseni vastaavan. Hetken saan puhua tyttäreni kanssa. Se tuntuu niin lyhyeltä hetkeltä. "Oho, miten aika rientääkään! Äiti, minun on nyt mentävä. Bussi ei odota!" Tunnen pehmeän käden poskellani, hiljaisen kehotuksen pärjäillä ja askeleet.. Jotka kulkevat pois. Jossain pimeydessä ovi suljetaan. Olen taas yksin.

Makaan kylmillä kivillä. Sade ropisee kasvoilleni mustasta taivaasta. Huudan tytärtäni, ystäviäni.. Mutta kukaan ei tule luokseni. Voi, kivet ovat niin kylmät selkääni vasten. Ne syövät ihon ja lihan. Jääden luitani kaluamaan. Yksinäisyyden kalvakka verho kietoutuu ympärilleni taas. Kukaan ei kuule huutoani?

"Rouva hyvä, herätkää! Ei mitään hätää." Rauhoitteleva ääni tunkeutuu tajuntaani nostaen minut pois kylmiltä kiviltä takaisin pimeyteen. "Tässä rouva, ottakaa tämä. Se auttaa." Tunnen kädessäni pienen pillerin. Toisessa kädessäni lasin. Saan nieltyä pillerin ja lasin sisällön, joka maistui vedeltä. Nainen kävelee pois sulkien oven jossain, jättäen minut yksin pimeyteen. Makaan pimeydessä miettien kylmiä kiviä ja mustaa taivasta. Pelkkää pimeyttä..

Ne ovat sulkeneet minut pieneen häkkiin. En mahdu edes kääntymään. Kaikkialla on mustaa, näen vain häkin ympärilläni?

Avaan silmäni. Tuijottaen taas pimeyteen. Joku istuu vieressäni, kuulen hänen hengityksensä. Tunnen hänen käden omassani. "Hei, tulin taas käymään." Tyttäreni. Oma pieni tyttöni. Tunnen hänen käden puristavan omaani. Itsekin puristan hänen kättään. "Mitenkäs olet taas jaksanut?" En osaa vastat kysymykseen. Sen sijaan kerron, mitä olen pitkän aikaa miettinyt: "Voisitko tuoda minulle taskulampun? Sellaisen ison. Jotta, näkisin edes vähän. Ei hoitajien tarvitse siitä tietää, että näkisin vähän välillä.." Hiljaisuus kuulostaa sietämättömältä. "Äiti, sinun on parasta nukkua.." Tyttäreni antaa suukon poskelleni. Ja on poissa?

Olen kotona. Istun huoneessani, valkoisen päiväpeittoni päällä. Pitsi tuntuu sormissani pehmeältä. Nypläys tarvikkeet makaavat vierelläni sängyllä. Radio soi hiljaisena keittiössä. Tunnistan iskelmän hiljaiset soinnit. Suljen silmäni ja annan musiikin kuljettaa mukanaan. Kuinka rauhallista. Tunnen jonkin kädelläni. Se ei ole tyttäreni käsi, eikä kenenkään ihmisen. Luikerteleva. Avaan silmäni. Mato. Musta sellainen. Hädissäni heitän sen kädeltäni lattialle. Lattialle, joka on täynnä mustia matoja. Ne kiemurtelevat lattialla ja kiipeävät seinille. Niitä on niin paljon, että ne peittävät kaiken alleen. Jopa minut. Lopulta ei ole kuin kuhiseva pimeys. Minä huudan. Mutta kukaan ei tällä kertaa kuule huutoani?

Antipilvi