1982-2004
Palaan muistoissani viime kesään. Siihen kesään.
Sun ja mun kesään.
Jos mä vaan olisin tiennyt että lähdet pois näin nopeasti, mä olisin tehnyt sen kaiken toisin.
Jäi silti niin paljon asioita sanomatta, niin paljon tekemättä.
Niin monta muistoa kokematta.
Se kesä oli sateinen, mutta ei se haitannut, ei mua. Sä olit mun aurinkoni.
Vaikka sä tiesitkin että sun aikas on lähes lopussa, et sä kertaakaan valittanu omaa kohtaloas, et kertaakaan kysyny että miks näin pitää käydä.
Ja vaikka senkin tiesikin että kuinka sua sattuu, et sä koskaan näyttänyt kipuas. Sen huonon tavan sä kai olit oppinu multa, itkit kaiken sisäänpäin.
Sä pysyit silti aina meitä muita vahvempana, loppuun asti. Sun elämäntahtos oli jotain aivan käsittämätöntä. Verisyöpä vaan on niin vaikea parantaa.
–Kuka nyt lohduttaa mua, kun sua ei oo?
–Kuka nyt puhaltaa mun haavoihin?
–Kuka nyt kuuntelee mun itkua?
Mun elämässäni on enää suuri aukko siinä kohden missä sä olit ennen, mä tiedän et kukaan ei tuu koskaan täyttään sitä tyhjää tilaa.
Mutta vaikka sä nyt oletkin poissa, sä et oo koskaan unohdettu.
Sä opetit mulle mitä on elämä parhaimmillaan, mutta sä näytit mulle myös sen kääntöpuolen. Mut hei, niinku sä mulle sillon kerran sanoit, kuolema on vaan osa elämää. Mä tuun muistamaan ne sanat ikuisesti, mutta ei se tieto kyllä silti poista tätä viiltävää ikävää.
Jesse tulee aina kaipaamaan pikkusiskoaan.
Pikku Joose kummiaan,
Mä rakasta ystävääni ja serkkuani,
Sun vanhempas ainoaa tytärtään.
Lepää rauhassa, niin teen minäkin, ainakin ensi yön.
Sun matkas jatkuu vielä kauas. Mä tiedän sen…
Muistokirjoitus serkulleni ja parhaalle ystävälle jota ihminen voi toivoa.