Usva
Nainen tunsi kuinka mies hengitti raskaasti hänen olkapäätään vasten. Hän oli itsekin yhtä jännittynyt ja varuillaan kuin tämäkin.
He olivat melkein perillä.
He olivat yhdessä vaeltaneet pimeyden halki viikkoja, ehkä jopa kuukausia, ja nyt he olivat vihdoin matkansa lopussa.
Hiljaa he katselivat määränpäätään.
Sinisen täysikuun valossa kylpi kaunis vaalea niitty jolla leijaili usvaa hieman maanpinnan yllä.
Ja keskellä niittyä, heidän edessään, seisoi uhkaavana tumma kaivo.
Nainen ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
Siinä pienessä kylässä jossa hän oli kasvanut, oli ollut vain töitä tehtävänä, oma elämänsä elettävänä ja kummallinen surumielisyys.
Yhdessä miehen kanssa hän oli lähtenyt polulle joka vei pimeyteen.
Yhdessä he olivat kohdanneet monia vastoinkäymisiä joista olivat selvinneet.
Yhdessä he olivat nyt tässä.
Hiljainen kyynel vieri hänen poskeaan alas, ja hän otti askeleen eteenpäin, kuin hypnotisoituneena näkemästään.
Mies tarttui häntä käsivarresta.
- Älä mene sinne. Se on varmasti ansa.
Nainen kääntyi taas kaivoa kohti.
- Ei ole. Tämä on palkkio kaikista vaaroista joihin olemme törmänneet. Tule.
Mies päästi irti ja seurasi tarkkaavaisena perästä kun nainen kiiruhti hänen edellään niitylle.
Kun nainen seisoi hennon sumuverhon keskellä, hän kääntyi äkkiä ja hänen silmänsä suurenivat pelosta.
- Missä olet? Älä jätä minua yksin!
- Tässä olen, aivan edessäsi! Etkö näe minua?
Mies ehti ottaa vain muutaman juoksuaskeleen naista kohti, kun tämä kääntyi takaisin ja juoksi usvan keskelle, kutsuen miestä hädissään.
Mies juoksi naisen perään miettien josko tämä viimein oli menettänyt järkensä.
Hän pysähtyi äkisti kauhistuneena.
Nyt hän ymmärsi naisen kauhun; minne hän katsoikin, hän näki vain valkoista.
Hän kuuli kuiskaavia ääniä ympäriltään.
Äänet voimistuivat ja muuttuivat uhkaavammiksi.
Veri jyskytti päässä.
Näkö hämärtyi.
Jo muutaman sydämenlyönnin jälkeen äänet kuulostivat niin kovilta, että miehestä tuntui siltä kuin hänen päänsä halkeaisi.
Hän puristi silmänsä kiinni, painoi kätensä korvilleen ja juoksi sokeana ja kuolemanpeloissaan kauemmas vaaralliseen usvaan.
Hän ei päässyt pitkälle, sillä hän kompastui johonkin ja kaatui koko painollaan mahalleen niin että hänen keuhkonsa tyhjenivät.
Kauhistuneena hän räväytti silmänsä auki, ja heti hänen ruumiinsa läpi kulki värähdys ja hän kuoli järkytykseen.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli kaivo, ja sen ympärillä lojui valkeita ihmisen luita ja kalloja.
Ja niiden keskellä, lähimpänä kaivoa, makasi nainen.
Liikkumattomana.
Kukaan ei tiedä keitä he olivat, tai miksi he tulivat. Ehkä samasta syystä kuin toisetkin.Toiset, jotka nyt ovat kuolleet, levittäytyneinä kaivon ympärille, eivätkä ilmeiseti koskaan saaneet tehtäväänsä suoritettua.
Kauhukirjoitelma jonka kirjoitin ylä-asteella. Tässä se on käännettynä alkuperäisestä ruotsinkielisestä versiosta.