Rantapummi

Nea käveli yksinäisenä pitkin kullankeltaista hiekkarantaa ilman mitään sen kummempaa päämäärää. Taivas oli tummunut, mutta Nea ei huomannut nousevaa merta ja uhkaavia ukkospilviä. Hän potkiskeli hiekkaa kuluneen tennarinsa kärjellä ja hengitti syvään välttääkseen kyyneleitä nousemasta silmiin.

 – Hei rantapummi! Nea kuuli huudahduksen takaansa. Hän käännähti ripeästi ja näki muutaman metrin päässä pojan.

Pojan nimi oli Rami. He tapasivat lähes joka päivä, sillä Rami kuului porukkaan, jonka mielestä oli sivistynyttä ja sopivaa huudella törkeyksiä sellaisten ihmisten perään, jotka eivät jostain syystä sattuneet miellyttämään heitä. Epäonnekseen Nea kuului niihin ihmisiin.

Poika katsoi häntä ivallinen ilme kasvoillaan.

 – Täällä sitä vaan samoillaan, kuin omistaisit koko rannan. Ethän sinä muualla ikinä olekaan kuin rannalla. Lokkiko luulet olevasi? hän nälvi häpeilemättä.

Nea kääntyi synkkänä ympäri ja jatkoi kulkuaan hammasta purren. Rami kulki edelleen muutaman metrin päässä virnistellen.

He saapuivat kapeaan kivikkoiseen niemenkärkeen, ja Nea alkoi kiivetä kivien yli toivoen näin pääsevänsä eroon häiriköstä. Poika seurasi kuitenkin hanakasti perässä ulvovasta tuulesta huolimatta.

 – Jaa, täällä sinä siis asut, Rami irvaili. – Varmasti mukava paikka sinulle ja lokkiperheellesi.

Nea istuutui turhautuneena kivelle. Miksi aina joku siitä ääliöporukasta vainosi häntä , meni hän minne tahansa?

Hän aikoi juuri käskeä poikaa painumaan sinne missä pippuri kasvaa, kun kuului valtava räsähdys myrskyn alkamisen merkiksi. Sekä Nea että Rami säpsähtivät rajusti.

 – Olisi parasta lähteä täältä, Nea huomautti, – En mielelläni ottaisi kontolleni sinun kaltaisesi idiootin loukkaantumista.

Samassa aalto viskaisi suuren määrän merivettä heidän jalkoihinsa. Nea ja Rami vilkaisivat kiireesti tulosuuntaansa; vesi oli saartanut pienen niemenkärjen

 – Mitäs nyt tehdään? Rami kysyi hätääntyneenä.

Nea käveli suuren kiven luo ja työnsi irtonaisia pikkukiviä syrjään paljastaen syvän onkalon; hän oli ollut täällä aiemminkin.

 – Tule mukaan, Nea viittoi kohti onkaloa, – Vesi ei nouse tänne asti.

Vastahakoisesti Rami lähti seuraamaan Neaa ja he alkoivat kulkea onkalossa myrskyn raivotessa ulkona. Tunneli oli kostea, pimeä ja alasviettävä. Yhtäkkiä Rami pysähtyi.

 – Minä en suostu menemään tuonne alas. Miksemme voisi vain pysytellä ylhäällä? Hän tiukkasi epäillen Nean suunnitelman kannattavuutta.

 – Voithan sinä mennä ja odottaa ylhäällä. Myrsky tosin voi kestää vielä tunteja, Nea sanoi ja jatkoi etenemistään. Rami seurasi irvistellen perässä.

Puoli tuntia myöhemmin he ylittivät epätasaisen, liukkaan kivikon. Puolipimeässä Rami menetti tasapainonsa ja kaatui keskelle teräviä kiviä.

 – Au, jalkani! Poika kiljaisi nilkkaansa pidellen. Nea muisti, mitä oli sanonut Ramille ennen myrskyn alkua ja hän kiiruhti huokaisten takaisin auttamaan Ramia.

Yhteisvoimin he pääsivät ulos tunnelista. Läheisestä talosta Rami sai kyydin terveyskeskukseen, ja Neakin lähti kotiin myrskyn vaimettua.

Seuraavana päivänä Nea seisoi taas tapansa mukaan rannalla, kun Rami ystävineen kulki ohi.

Rantapummi! Huusi yksi joukosta. Rami potkaisi huutajaa sääreen kipsatulla jalallaan.

 – Ole hiljaa siinä! On sillä nimikin! Rami murahti vielä, ikäänkuin selventääkseen potkun merkitystä.

Nea hymyili hiljaa itsekseen. Hän oli tainnut saada ystävän.

Novelli kirjoitettu yhdessä ystäväni Lindan kanssa.

Xalvadora