|
Aamu pahoinvointiaOli aamu. Havahduin hentoon huutoon keittiöstä. Itsepintaisesti silmäni pysyivät kiinni, vaikka ääni sisällä vaati mennä katsomaan huudon perään. Vihasin aamuja, jotka alkavat näin. Viime aikoina ei muita aamuja ollutkaan. Keräsin itseni hitaasti sängyn laidalle. Hengitin hetken, kunnes sain itseni nousemaan seisomaan. Puin lattialla lojuvan kylpytakin ylleni ja vaelsin makuuhuoneesta keittiöön. Eteisessä vilkaisin itseäni peilistä. Tukka takussa ja pystyssä, silmät kuopalla ja tummat silmänympärykset korostuivat kalpeilla kasvoilla. Sohin hiuksiani hajamieleisesti jatkaessani matkaa kohti keittiötä. Olohuoneeseen tultua astuin lasin sirpaleisiin. Nenääni tulvahti vanhan viinan haju ja sohvan nurkkaan oli käpertynyt epämääräinen ihmishahmo. Eihän sitä ihmiseksi enää tunnistanut muusta kuin vihaisesta ilmeestä, kahdesta kädestä ja jaloista. Ei tuo usein kävellyt. Nytkin siinä krapulaansa nukkuu pois. Onneton tohelo, ajattelin jatkaessani matkaa yhä keittiötä päin. Huudot olivat jo vaienneet. Ei siellä keittiössä kukaan ollut. Eipä tietenkään. Jalastani valui verta lattialle ja ärsyyntyneenä istuuduin keittiön tuolille poistamaan lasinsirut jalkapohjasta. Keittiön pyödältä löysin vajaan tupakka-askin ja sytkän. Eilistä juomalasia tuhkakuppina käyttäen aloin polttamaan. Kuinka nautinnollinen savu levisi asuntoon ja rauhoitti mielen. Pysähdyin ajattelemaan. Hän olisi nyt kolmivuotias. Kyllä, niin hän olisi nyt, Kolme vuotta, kaksi kuukautta ja jokunen päivä sen päälle. Syntyessään hänellä oli hulmuavat kiharat, vaaleat, kuten tuolla ihmisolentoa kaukaisesti muistuttavalla sohvan nurkassa. Hän tuoksui valmiilta, täydelliseltä. Siinä olimme onnellisia, ensi hetket yhtenä perheenä oli poistanut muistot saavuttamisen vaikeudesta. Raskausjan olen painanut jonnekin muistolokeroiden salaisempiin ja synkimpiin osiin. Naiseuden parasta aikaa.. Ja vitut! Itse olin niin kipeä ja tuskissani koko sen ajan, että en voinut tehdä mitään. - Lepää nyt, niin jaksat pienen ihmisen kanssa, oli huolehtivaisesti ihmisolento sanonut minulle. Painoi vielä suukonkin otsalleni, jotta uskoisin paremmin. Hän oli nyt mies talossa ja huolehti naisensa hyvinvoinnista. En pelkojani lausunut ääneen odottaessani. En, ne minä sulloin mielen perukoille ja antauduin niille vain yksin ollessani. Kaikki muu tuntui hyvältä ja normaalilta, mutta kehoni ei kestänyt raskauden tuomaa rasitusta. Olin iso, vajavainen ja muista riippuvainen. En ollut aikuinen, en sillä hetkellä. Mutta tuo kaikki unohtui, kun sain tyttäremme syliin. Täydellinen lapsi, oli lääkärikin sanonut. Vahva ja utelias katse, kätilöt kehuivat. Hehkuin ylpeyttä. Uusi ihminen kauttani tullut, täydellinen. Kyynel oli vierähtänyt varkain poskelleni. Pyyhin sen itsepäisesti pois. En halunnut itkeä. Halusin olla vihainen. En halunnut tuntea sääliä, halusin kostaa.. Kahdeksan kuukautta sitten elämä muuttui. Tytär oli silloin kaksi ja puoli vuotta. Niin ihana ja reipas. Olin hänestä onnellinen, hän oli onnellinen minussa. Tuo ihmisolentokin oli onnellinen aina kotona ollessaan. Mutta hänellä oli työhuolet, työkiireet ja työstressi. - Kyllä tämä vielä muuttuu helpommaksi, tuo sanoi. – Malta vain vielä. Ja olihan minulla hyvä syy malttaa. Sain hoitaa lastamme. Iloita hänen rinnallaan, kulkea seikkailuihin omassa kodissa, leikkipuistossa sekä tivoleissa. Kunnes tuli se maanantai, jolloin kaikki tuhoutui. Tapahtuuuko pahuus aina maanantaina, jotta viikko olisi mahdollisimman pitkä ja kivinen taival sunnuntai-iltaan asti? Näin kyllä, ymmärsin. Mutta olin pelosta lamaantunut. Auto ajoi, ihminen ratin takana. Aivan liian lujaa. Painoin silmät kiinni. Näky rävähti verkkokalvoille. Tyttäremme kenkä oli lentänyt pois jalasta ja hän itse makasi lähellä auton keulaa verilammikossa. Hänen verensä, elämän eliksiirinsä, liikaa poissa hänestä. Nousin tuoliltani jääkaapille. Avasin oven ja tartuin kaljapulloon. Tottuneesti kihlasormusta käyttäen avasin sen. Painoin pullon suun huulille ja join. Joka nielaisu veisi tämän kuvan kauemmas minusta. Joka nielaisu toisi peikkomme helmoihin. Joka nielaisu toisi tuon olennon rinnalleni takaisin. Joka nielaisu… Mitään ei tapahtunut. Painoin jääkaapin kiinni ja sytytyin toisen tupakan. 20 minuutin ajatusvirta. Eihän se nyt parasta ole, mutta tarpeeksi hyvä. |
|