Äitini

Katselin kyljellään nukkuvan äitini selkää. Laskin useita kertoja hänen kylkiluitaan ohuen satiinisen yöpaidan alta. Seurasin hänen hengityksen tasaista rytmiä. Äitini oli hauras kuin perhonen, mutta mieleltään vahvempi kuin karhu. Vuodet olivat häntä opettaneet. Hän ei enää jaksanut oikein muuta kuin levätä.

Tiesin, että äitini on sairas, mutta en tiedä, mikä hänellä on. Hän inhoaa yli kaiken lääkäreitä, ketkä ymmärtävästi hymyillen antavat reseptejä pillereihin, joiden on vain tarkoitus pitkittää väistämätöntä elämän päätöstä. Usein ihmettelen, kuinka noin hento ja pieni olento on jaksanut kantaa minua, leikkiä minun ja sisarieni kanssa.

Äitini on ehkä aina ollut sairas, mutta silti lapsuudestani ei puuttunut mitään. Äitini oli aina läsnä palvelemassa meitä. Hän kuunteli ja otti siipiensä alle suojaan. Rakensi majoja, ja oli meille tärkein ihminen maan päällä. Olen vihdoin alkanut ymmärtämään äitini filosofiaa.

Äiti kertoi meille tarinoita toisesta maailmasta, missä meitä, hänen ja isän kuninkaita ja kuningattaria, oli enemmän kuin me viisi. Siellä me eläisimme omassa rauhassa muiden kaltaisiemme kanssa. Äidilläni on ihana mielikuvitus. Hän edelleen osaa katsoa maailmaa lapsen silmin, vaikka ikää alkaa olemaan jo lähemmäksi viisikymmentä vuotta.

Olen ylpeä äidistäni, vaikka olen usein saanut hävetä hänen seurassaan. Muistan eräänkin kerran, kun hän huusi joukolle jumalanpalvelijoita, että Jumala on lammas ja Saatana hänen paimenensa. Tuota lausetta en vieläkään ole ymmärtänyt, enkä varmastikaan tule ikinä ymmärtämään.

Äitini ei ole kasvattanut meitä uskoon, eikä me olla mitään seurakuntanuoria. Äiti antoi meille omat lahjansa, palvellen meidän kasvua. Siihen eivät uskonnot kuulu, sanoi äitimuori aikoinaan. Hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä lyövät kaikki ”maan viisaat” laudalta. Enkä ole hävennyt tuoda hyviä arvosanoja kotiin, äidin avulla. Äiti opetti meidät jo pienenä ajattelemaan omilla aivoilla. Lapsistani ei tule lampaita, eikä paimenia, hän sanoi meille. Tahtoisin kuulla häneltä enemmän. Tahtoisin kuulla sen kuinka hän ajatteli asioiden olevan. Haluan tuntea hänen sanojensa takana olevan liekin, sen palon, millä hän on saanut ihmiset kuuntelemaan. Eikä kukaan ole voinut todistaa äitini olevan väärässä. Kaikki ovat leimanneet hänet hulluksi, mutta he kuitenkin tietävät, ettei hän ole. Äitini näkee meidän rakentaminen vankiloiden yli. Hänen nenänsä haistaa aina ikimetsät. Hänen korvansa kuulevat eläinten vaikeroinnin. Iholla hän on tuntenut auringon poltteen, joka tuntui kuin helvetin valkea. Silti äitini ei usko Jumalaan, ei Saatanaan, ei Taivaaseen eikä Helvettiin. Hän näkee uskontojen taakse. Hän on aina ymmärtänyt sukupolvesta toiseen jatkuneet sodat. Ja koko ajan hän on tuntenut, kuinka nuoria murhataan vääräoppisuuden takia.

Äiti itki paljon. Hän luki meille satuja – ja itki. Hän katsoi kanssamme piirrettyjä – ja itki. Hän huomasi kaikkialla elämän opetuksia; sellaisia, joita muut eivät nähneet. Välillä hänen filosofiansa nojautui Pikku Prinssiin ja toisinaan antiikin viisaisiin miehiin.

"Niin monta Turhamaista, ketkä nostavat hattuaan, kun heitä kehutaan. Niin useita Kuninkaita, ketkä pitävät muita alamaisinaan. Niin paljon Miehiä ja Naisia, ketkä laskevat kultarahojaan, kuvitellen, että voivat kaiken ostaa", näin äiti huokaili. Sitten hän kääntyi meihin päin kysyen: "Voiko rakkautta, terveyttä, perhettä, ystäviä, luontoa, ilmaa tai vettä ostaa?" Ja aina me vastasimme: "Ei". Mitään niistä ei voi ostaa, kaiken me kuitenkin haluamme omistaa.

Äiti on antanut meille ihanimman lahjan maan päällä: itsensä. Hän on tinkinyt kaikesta saadakseen olla meidän kanssa. Hän on uhrautunut meidän eteen, mutta ei liikaa hemmotellut. Hän sanoi meille: "Tärkein asia maailmassa ei ole kosketeltavissa. Se on puhdas sydän." Puhtaasta rakkaudesta mekin synnyimme ja sillä meidät kasvatettiin. Puhtaasta rakkaudesta äitini ja isäni avioituivat. Sitouduimme v-a-p-a-a-e-h-t-o-i-s-e-s-t-i toisiimme, omimatta toista, äiti kertoi. Hänen rakkautensa isääni kohtaan on uskomatonta. Ja he ovat yhä juuri niin vastarakastuneita kuin ennenkin.

Isäni on kertonut meille tarinoita heidän kohtaamisesta, ensimmäisistä – vaikeistakin – vuosista. Hän kertoi meille, mihin piirteisiin hän äidissä rakastui ja kuinka häntä vielä niin palavasti rakastaa. Isä suorastaan palvoo äitiä, ja äiti jumaloi isää. Sen tuntee heidän välillä koko ajan, se täyttää meidän kodin lämmöllä – silloin meilläkin on hyvä olla.

Äiti nousi istumaan sängyn laidalle, olkapäät osoittivat väsyneenä maata kohden ja selkä oli kyttyrässä. Hän yski nyrkkiinsä verta, puki kylpytakin päälleen ja yritti kohota jaloilleen.

- Äiti, sanoin varovasti.

- Niin rakkaani? äiti kysyi.

- Tarvitsetko jotain? kysyin.

- Lasin vettä, kiitos. Sitten saatkin kertoa minulle päivästäsi, äiti vastasi.

Hain äidilleni jääkaapista kylmää vettä –sitä ei ole ostettu kaupasta. Se on kerätty sadevedestä.

- Kiitos, äitini sanoi saadessaan vesilasin käteensä. Hän nosti katseensa minuun. – Kuinka voit tänään?

- Hyvin. Ja lapsenlapsesi kanssa, sanoin ja silitin aavistuksen pyöristynyttä mahaani.

- Siitä tulee täydellinen lapsi.

- Tiedän. Hän opettaa minulle asioita, joita sinä et ole voinut opettaa. Ja minä saan seurata hänen kehitystään ja opastaa hänen kasvuaan.

- Missäs Riku on? Kai tuleva isäkin on täällä?

- Ei, hänellä on rakennusurakka naapuripitäjässä. Hän saapuu neljäntenä päivänä.

- Aah. Tuletko kotiin siksi aikaa?

Ihanin asia meidän äidissä: koti oli aina avoinna. Lukuisat kerrat me sinne maailmalta takaisin juostiinkin – yleensä oltiin salaa lähdettykin. Silti äiti ymmärsi meidän sisäisen vapauden kutsun, mikä meidät tuolloin valtasi. Hän tunsi sen kaipuun omassa sielussaan samoin kuin mekin. Äiti oli aina valmis auttamaan, hänellä ei ollut muuta meille antaa. Silti harvat tuntevat meidän kotia viihtyisäksi ja mieluisaksi. Meidän kotimme on linnamme – todellakin linnamme. Huoneet ovat korkeita ja viileitä, rakennusmateriaali on pääosin kiveä ja puuta. Silti kotimme on täynnä elämää – rakkautta.

- Tulen, vastasin äidilleni.

- Sitten voimmekin huomenna käydä kävelyllä katsomassa, kuinka keväällä istutetut taimet voivat.

Äitini on uskomaton luontoihminen. Hän rakastaa jokaista eläintä, hän kunnioittaa jokaista kasvia. Hänellä silti roikkui tupakka huulessa metsätöitä tehdessään. Äiti oli täynnä ristiriitaisuuksia, mutta se teki hänestä täydellisen persoonan.

Katsoin kuinka vapisevin käsin äiti joi lasin tyhjäksi. Hän nautti vesisateesta, hän nautti juodessaan pilvien kyyneleitä. Äitini näki kaikkialla ihmeen, sellaisen mitä tiede ei halunnut nähdä "eikä kaikki huomanneetkaan. Äitini näki kaiken niin toisin, mutta tarkasti.

Muistan lapsuuteni metsäretket, jotka yleensä teimme pilvien itkiessä. Äiti ihannoi sadeveden tuoksua ja sen kylmiä suudelmia iholla. Eikä äiti vienyt meitä ulos vain sateen takia. Hän tiesi ja ymmärsi, kuinka lapsena rakastimme vesilammikoissa pomppimista. Äiti ravisteli puiden oksia, jotta niistä tippuisi suuria vesipisaroita hiuksiimme. Hänelle asiat olivat paljon muuta kuin muille, vesisadekin on niistä vain yksi esimerkki.

Äidilläni on suuri sydän. Sinne mahtuivat kaikki, ketkä sinne halusivat. Minun koulukaverit olivat aikoinaan osana meidän perhettä. Äitini antoi heillekin kaiken, mitä hän vaan pystyi antamaan. Jotkut ystävistäni eivät ymmärtäneet äitiäni, toiset nauroivat hänelle. Julia oli ainoa kuka rakasti äitiäni niin kuin omaansa. Hän oli ulkopuolisista ainoa, kuka luotti äitiini. Ei ollut olemassa asiaa, mikä olisi ollut vaikea äidille kertoa. Ei hän silti meistä kaikkea tiedä. Tunnen teidän sydämet, ja se riittää minulle, äiti usein lausui. Tiedän, mitä hän sillä tarkoitti.

Haluaisin tehdä äidistä ylpeän. Hänellä on ihanat lapset, minun rakkaat siskot ja veljet. Mutta äidille minun toiveeni ei merkinnyt niin paljoa kuin minulle. Olen teistä ollut ylpeä siitä päivästä, jolloin synnyitte, ja jokaisena päivänä sen jälkeen, äiti sanoi nöyrästi. Hän on oppinut elämältä sen, ettei mitään voi pitää väkisin hengissä. Äiti oli elämän Antajaa ja Ottajaa kohtaan niin nöyrä.

Muistan isoäidistäni todella vähän. Äiti kyllä puhuu hänestä paljon, mutta isoäiti nukkui pois, kun täytin 12 vuotta. Se oli äidille raskasta aikaa, mutta hän ymmärsi elämisen syvintä olemusta niin hyvin, että äidin suru muuttui pian voimavaraksi. Äiti opetteli tekemään asioita, jotka olivat isoäidilleni tärkeitä, kuten ruislimppua. Todellakin äiti opetteli ja yritti, mutta ei osannut. Äiti sanoi kerran, että isoäidin resepti oli kauhoittain rakkautta. Äitini ei rakasta samalla tavalla kuin hänen äitinsä rakasti. Heidän näkemyksensä erosivat toisistaan tuon tuosta, eivätkä he ulkoisestikaan toisiaan muistuttaneet.

- Näin viime yönä unta karhusta, äitini aloitti.

- Karhusta?

- Niin, olen todennut, että unien eläimet ovat minulle läheisten ihmisten sieluja. Karhu kai kuvaa isääni.

Isoisäni. Mitähän hänestä kertoisin? En tunne häntä lainkaan. Hän asuu erakkona jossain kaukana. Äitikään ei tiedä tarkalleen, että missä.

Äitini valpastui kuuntelemaan tuulen ujellusta ikkunan takana. Hän katsoi pihalle, missä puut huojuivat kuin jokin suuri käsi olisi niitä riepotellut.

- Luonto huokaa, äiti sanoi.

Samassa alkoi sadepisaroiden tanssi. Se virkisti äitiäni silmin nähden. Hän todella rakastaa taivaan makeita kyyneleitä. Monet haluavat suojaan, kun sataa; minä haluan puhdistaa siinä sieluni, äiti lausui minulle, kun olin vielä pieni tyttö.

Äiti huokaili uupuneena. Hänen olemuksensa näytti niin hauraalta. Katselin hänen taisteluaan hengenvedoista. Jälleen äiti yski verta kurkustaan. Hän ei lausunut enää sanaakaan. Hän vain hymyili sadepisaroiden aikaan saamalle musiikille ja tuulen laululle. Vanha Susi-isäntämme kipitti äidin viereen. He katselivat toisiaan kuin tuijottaen tulevaisuuteen.

Käännyin pois. En halunnut katsoa enempää. Äiti ei kuole –vielä. Hänen taisteluaan elämästä ei ole ollut helppoa seurata sivusta. En aina ymmärrä, kuinka isäni on jaksanut kaikki nämä vuodet. 28 vuotta, tarkalleen. Ehkä isän rakkaus äitiä kohtaan on sellaista, mitä minä en tule kokemaan.

Painoin ulko-oven hiljaa kiinni perässäni. Katselin taivaalla matkaavia harmaita pilviä. Kuuntelin tuulen puheita korvani juurella. Minä en vain osannut niin kuin äitini. Hänen vahva vaistonsa kertoi, mitä tuuli lauloi, miksi pilvet itkivät ja miksi maa kuivui. Hän pystyi tuntemaan kaiken niin toisin.

Kävelin kohti omaa kotiani. Katselin matkalla, kuinka äidin istuttamat puut joivat sadetta ja kukoistivat kauniimmillaan. Kuulin kuinka linnut lauloivat taivaan korkeuksissa. Hieroin kevyesti mahaani ja tein toivomukseni ääneen.

- Kumpa rakas lapseni olisit kuin isoäitisi.

zaca