Määränpää tuntematon
Olen vaeltanut valtamerissä,
Olen kulkenut halki aavikoiden.
Olen luullut löytäneeni oman paikkani,
olen olettanut muiden seuraavan.
Olen eksynyt mantereille,
jossa he puhuivat vierasta kieltä.
Olen yrittänyt ymmärtää,
ylittää rajan,
vailla järkeä olen liikkunut.
Olen saapunut matkani päähän,
Olen katsonut tähteä silmästä silmään.
Olen uhrannut viimeiset hetkeni,
viimeisen hengenvetoni.
Luulin niin paljon,
kuvittelin mahdottomia.
Olen matkannut helvetin halki,
satuttamatta itseäni sen ikuisiin liekkeihin.
Olen pelannut korttia Kuolemaa vastaan
voittaen.
Luulin jo kuolleeni ajan hampaisiin,
hukkuneeni pohjattomaan mereen,
hävinneeni eilisen lehdille.
Yhä olen tässä.
Illuusiomaisesti roikun yhden tikun varassa,
päästämättä irti,
luovuttamatta.
Jokin kipua vahvempi pitää minua hereillä.
Jokin iloa heikompi uuvuttaa minut uneen.
Kuitenkaan mikään tuska,
mikään onni,
ei ole poistanut minua kokonaan.
Yhä kuljen täällä,
sidottuna tähän hetkeen.
Luulin kaiken olevan helppoa kuin
silmien räpäytys,
sormien näpäytys.
Kaiken eteen joudun uhrautumaan,
yrittämään uudelleen
ja uudelleen.
Useat kerrat olen hajottanut kaiken sen,
minkä eteen näen vaivaa.
En jaksanut enää yrittää.
Kuinka sokea olenkaan,
Kuinka viisaana itseni näenkään.
Kuin perhosen siivillä kuljin
halki tuhansien metsien,
järvien, merien.
Mutta ne siivet olivat heikommat
kuin se taakka,
jota laitoin ne kantamaan.
Kuitenkaan perhonen ei luovuttanut.
Yritysten ja erehdysten kautta
löysimme tasapainon.
Liidimme kuin haukka
tummalla taivaalla.
Lensimme kuin aamunkoi,
kurkottelimme kohti tähtiä.
Kunnes perhosen siivet sulatettiin,
raudoitettiin tämän maan multiin.
En enää nähnyt sinitaivasta,
kuullut lintujen laulua
korkealla taivaalla.
Vaelsin vailla päämäärää
maan routaisessa syleilyssä.
En tiennyt ajasta,
paikasta,
huomenesta.
Halluusiomaisesti olin hengissä,
hengitin raskasta ilmaa,
join tummunutta vettä.
Katsoin mustuneita pilviä,
suodatin auringon säteitä.
Kuitenkaan mikään tuska,
mikään onni,
ei ole poistanut minua kokonaan.