Runo 2
Kaikki jotenkin murtui,
muuttui tuhkaksi
ja siroteltiin multiin.
Jonnekin sinne mistä en sitä löydä.
Kaikki turhat painajaiset takovat
moukareillaan takaraivoani,
niin kuin en muuten muistaisi paikkaani
-arvoani.
Ne unettomat yöt, jolloin en mitään kaivannut
-ne armottomat päivät, jolloin kaiken halusin.
Kaikki hullunmyllyssä sisälläni,
niin kuin tärkeä muistomerkki aavikolla.
Niin kuin en muuten miettisi,
ihmettelisi.
Routaisen maan syleilyyn
se kaikki laskettiin,
kuin veneet vetten helmoihin.
Vaan se routa ei ollut niin avulias
kuin vesi,
joka venettä kannattelee.
Kaikki mureni ja jäätyi,
käpertyi pienemmäksi.
Lehtensä se tuleen heitti,
jotta jossain olisi lämpö.
Puhalteli käsiinsä kuin puhuri,
mutta ilma muuttui vain kylmemmäksi
ja koleammaksi.
Kaikki jossain silmien takana,
tavoittelemattomissa.
Niin kaukana kuin viimeinen satama.
Sinne se kaikki piilotettiin,
kaikki se,
mitä en ehtinyt edes katsomaan.
Kuin kirja, jota ei koskaan kirjoitettukaan.
Kuin laulu, jota kukaan ei laulanutkaan.
Kuin maalaus, jolle ei löytynyt maalaajaa.
Kuin elämä, jota kukaan ei elänytkään.
Yhä mietin ja ihmettelen,
voiko alkamaton loppuakaan?
Voiko syntymätön kuollakaan?
Kuvaukset ovat vaikeita, koska kukaan muu ei näe asioita kuten kirjoittaja näkee..