Runo 4
Maailman merissä kuljetaan,
aallonharjalta unholaan.
Pelosta rakkauteen,
ja rakkaudesta pelkoon.
Kuin uskomatta,
oppimatta.
Mennyttä ei muisteta,
nykyä ei eletä.
Vaan tulevaa haikaillaan
kuin pelastavaa enkeliä.
Me emme ymmärrä,
ettei mikään tule
ulkopuolelta.
Kaikki on meissä itsesämme.
Vaaputaan ja
haikaillaan,
mutta emme kykene tarttumaan
olemassaolevaan.
Pää painuksissa kuljetaan
toistemme ohi
-koskaan kohtaamatta.
Yksinäisyyttään ulvoen.