Turniosta
Se nousi taivaanrannan takaa
kuin aamurusko,
peitti taivaan mustalla harsolla
kuin yövaippa.
Repi taivaankannen täyteen pieniä reikiä.
Ajatukset se ristiinnaulitsi
jousimiehen tähdistöön.
Tuoksu ilmassa oli tutumpi
kuin mikään muu.
Se oli iljettävän itsekeskeisyyden haju.
Suuni maistoi vain verta.
Olin inhosta rimpuillen purrut huuleni
halki.
Kaukaa kuului kaiku.
Se toisti samaa säettä,
kuinka toinen iski
ja toinen musertui nyrkkien alle.
Jähmetyin paikoilleni
niin kuin silloin joskus.
En halunnut antaa kenellekään syytä
nöyryyttää minua enempää.
Ja jossain ulvoi hän,
kenen lapsia syljemme suusta
kuin sitkeitä lihapaloja.
Hän itki tuskastaan aamukasteen mustalle maalle.
Ranta oli veren velloma,
meri oli muuttunut elämän mehuksi.
Hulluimmat meistä joivat sitä
vain janoaan sammuttaakseen.
Vielä hetken lapsi nukkui
kehdossaan tuulen tuudittaessa.
Kunnes julma käsi peitti sen kasvot,
jotta ei olisi enää viatonta,
ketä kuvottavasti tulisi palvoa.
He eivät voineet sille mitään,
eivät yrittäneetkään.
Toiset seurasivat elämää katsojan paikalta,
eräät tunsivat kurkussaan tuskan kyyneleet.
Minä muutuin enemmän kiveksi,
mustan taivaan ja murtuneen maan
vuoteelle.
Enkä halunnut antaa kenellekään syytä
nöyryyttää itseään enempää.
Kaikkea se mieli ajattelee, kun sille antaa mahdollisuuden... Ja onneksi on asioita, mitä ei tarvitse ymmärtää..