Päätepysäkki

"Kaksi euroa ja viiskytä senttiä", kuski sanoi väsyneellä äänellä ja pyyhki paidan hihalla hikeä otsaltaan. "Anteeksi mitä", vanhempi rouva kysyi närkästyneenä, "eikös se vasta viimeviikolla ollut kaksi ja neljäkymmentä?"

"Olihan se, mutta nyt tänä maanantaina se taas nousi", kuski vastasi ja löysäsi paitansa kaulusta.

"kauheaa!" Rouva huudahti ja levitteli teatraalisesti käsiään, "kohtahan sitä pääsee taksilla edullisemmin, mitä rahastusta!"

"No tuleeko se rouva kyytiin vai ei?" Kuski kysyi selvästi suuttuneena.

"No pakkohan se on, eihän sitä tämän ikäinen ihminen voi yötään kaupungin keskustassakaan viettää", sanoi nainen korottaen dramaattisesti ääntään tyrkätessään samalla kuskille kasan kolikoita.

"Ja minä olen neiti", hän sanoi painokkaasti ja marssi ylväänä bussin keskiosaan.

Auton ovet paukahtivat kiinni ja alkoi kuulua rauhoittavaa moottorin hyrinää.
         
          Bussi oli lähes ääriään myöten täynnä, mutta kukaan ei sanonut edes puolikasta sanaa. Ihmiset vain istuivat hiljaa paikoillaan ja tuijottivat ilmeettömillä kasvoillaan eteenpäin. Jotkut olivat rohmunneet itselleen kaksi paikkaa, toinen omalle perseelle ja toinen kauppakassille.
         
          Katselin bussin perältä äsken saapunutta naista. Hänellä oli hieno turkki päällä ja varmasti upouudet korkkarit. Käsissään hän kantoi kasaa Pierre Cavallon muovikasseja. Ei se hänen elämänsä varmaan olisi ollut siitä kymmenestä sentistä kiinni.
         
          Bussi ohitti viimeisen keskustan pysäkin oikeustalon edessä, silmieni katse törmäsi pysäkillä istuneeseen mieheen. Hänen ikäänsä oli mahdotonta sanoa, sillä kasvot peittyivät tuuhean takkuparran alle. Hänestä tuli jollain lailla mieleen joulupukki, mutta vanha likainen tuulipuku ja valkoisen muovipussin läpi paistavat viinapullot hiukan vesittivät vaikutelmaa.
         
          Olimme jo keskustan ulkopuolella, seuraavalla pysäkillä jäisi paljon ihmisiä pois kyydistä, niin kävi aina. Bussi pysähtyi hitaasti, lumen alta paljastuneet kivet narskuivat renkaiden alla. Bussin ovet aukenivat ja nuori äiti seisoi apua kaipaavan näköisenä lastenrattaiden kanssa. Kukaan ei noussut auttamaan, kaikki ajattelivat samoin: kyllä joku lopulta menee, miksi turhaan nousta ja luovuttaa paikkansa toisella. Minäkin ajattelin niin. Lopulta keski-ikäinen nainen nousi ja tarjoutui auttamaan, hän oli varmaan joskus ollut samassa tilanteessa. Nuori nainen kiitti vilpittömästi iloisena ja väläytti kauniin hymyn. Bussi lähti taas liikkeelle.
         
          Ihmisiä oli nyt jäljellä enää muutama, minä, se vanhempi neiti, keski-ikäinen nainen ja joku ulkomaalainen mies. Käännyimme risteyksestä oikealle, enää olisi jäljellä kaksi pysäkkiä. Vanhempi neiti ihminen nousi paikaltaan, lähtien kulkemaan kohti ovea, matkalla hän painoi punaista pysähtyy nappulaa. Bussi pysähtyi kirskahtaen, neiti astui ulos ja samalla häneltä putosi jotain, pieni kyltti.Neiti oli jo astunut ulos, enkä viitsinyt huutaa perään, siis jaksanut huutaa, joten siristin silmiäni ja yritin selvittää mikä se oli. Vasemmassa yläkulmassa oli pieni kuva ja sen alapuolella luki siistein kirjaimin Hilja Pikkarainen ja oikeassa yläkulmassa SIWA. Hämmästyin, olisin luullut sitä naista jonkun öky suvun perijättäreksi, mutta en todellakaan kassa-neidiksi.
         
          Bussi hidasti taas vauhtiaan, hiekka kirskui yhä kovemmin renkaiden alla. Nousin ylös paikaltani ja samassa kuski huusi karkealla äänellä: "Päätepysäkki!"

Ovet avautuivat paukahtaen, astelin portaat varovaisesti alas soran peittämälle kadulle. Julma pohjoistuuli läimäytti minua, kuin rangaistuksena kasvoihin ja jatkoi sitten maatapitkin vilistäen matkaansa. Lähdin kulkemaan eteenpäin, hiekka narisi jalkojeni alla. Katsahdin ylös suureen kellotauluun, elimme huhtikuun neljättä päivää, illalla kello 7.30, lämpötila ylitti juuri ja juuri viisi plus astetta.

Salina